Finnish journalist, poet and translator, who published two collections of dark and moody poems, Runoelmia I (1878) and its enlarged edition Runoelmia (1887). Kaarlo Kramsu died in Nuivanniemi mental hospital. By then he was already suffering from the last stages of syphilis, which he had contracted in his youth. Though Kramsu's work is little read today, his poem 'Ilkka,' about the peasant leader of the Cudgel War of 1596, was once considered in Finland the most famous patriotic ballad.

"While great works lead to glory, they
can also shatter hope, 
and  Ilkka's straightest road they led
straight to the end of rope.

But these are Ilkka's words which still
the people's memory hallows:
Better than living as a serf
is death upon the gallows."
(from "Ilkka", translated by Keith Bosley, in Skating on the Sea, 1997)

Tuntemattomana eli ja yhtä tuntemattomana runoistaan kuoli Kaarlo Kramsu, "kolkko miesi", joka näkyvimmän työnsä suoritti lehtitoimittajana, mutta kuten hän itsekin luultavasti ennakoi, alkoi hänen runoutensa vaikuttaa vasta tulevalla vuosisadalla. Lyhyen elämänsä aikana hän runoili ainoastaan kaksi kypsää kokoelmaa Runoelmia I ja Runoelmia, joskin jälkimmäisessä Kramsu kierrätti joitakin aiemman kokoelman runoja. Hänen runo tuotantonsa käytännössä tyrehtyi ennen sen varsinaista alkamistakaan – muutamia juhlarunoja lukuunottamatta hänen koko merkittävä runosuonistonsa sykkii näkyvästi noissa kahdessa kokoelmassa, yhteensä 66 runon verran.

Kaarlo Kramsu syntyi joulukuun 22. päivänä vuonna 1855 silloin vielä idylliseen maakunnaliseen keskukseen Ouluun. Hänen isänsä Antti Kramsu elätti pääosin perheensä merimiehenä, mutta ikääntyessään sairasteli pahoin, eikä enään pystynyt elättämään suurta, kuuden lapsen perhettään. Rahaa oli hankittava mm. koululaisten pidolla. Rahahuolista piittaamatta vanhemmat saivat tavan mukaan yksityishenkilöitä opettamaan lapsiaan. Syksyllä 1864 Kaarlo Kramsu aloitti koulutyönsä Elementarläroverket i Uleåborg -nimisessä koulussa. Viimeisen luokan hän kuitenkin kävi Porvoon lyseossa, josta valmistui ylioppilaaksi 1874.

Kramsu aloitti runojen kirjoittelun jo vuosina 1870-1871 ja julkaisi parikymmentä runoa toverikunnan Pohjatar-lehdessä syksyllä 1870. Varhaiskypsyys on tulkinnanvarainen käsite, ja ottaen huomioon runojen vaatimattomuuden, emme sitä tässä yhteydessä vaihteeksi käytä. Kramsun varsinaisia nuoruuden oppi-isiä on vaikea nimetä pelkästään hänen runojensa perusteella; Runeberg ja Oksanen ovat useimmin mainitut mahdolliset esikuvat ja innoittajat. Kramsu alkoi yhä enemmän omaksua suomenkieltä ja hän tutkikin ahkerasti mm. Kalevalaa ja Kanteletarta. Tiedot Kramsun nuoruusvuosista ovat erittäin vähäiset ja näin onkin vaikea tulkita hänen mahdollisesti jo aikaista pessimististä elämänsuuntausta, mutta mikään yllätys ei olisi sen mahdollinen liittyminen perheen taloudelliseen ahdinkoon. Kramsu joka tapauksessa kirjoittautui Pohjalaisen osakunnan jäseneksi kesällä 1874 ja jo saman vuoden syksynä hän osallistui osakunnan "kirjallisuuskilpailuun" pienellä runokokoelmalla, joka palkittiinkin ja Kramsu sai kannustus palkintona Goethen ja Schillerin teokset. Seuraavana syksynä Kramsu palkittiin samassa kilpailussa kolmannella palkinnolla, mutta neljäntenä ylioppilasvuotenaan syksyllä 1877 Kramsu palkittiin peräti 175 markan palkinnolla runoistaan, joiden joukossa oli jo suurtakin huomiota kerännyt "Ilkka", balladi talonpoikais- marttyyristä, joka jo varhain kehittyi Kramsun elävimmäksi teemaksi.

Kramsu joutui keskeyttämään opintonsa vuoden 1878 kevätlukukauden päätyttyä, pääsyinään sairastelu, taloudelliset ongelmat ja se tosiasia, ettei Kramsu suorittanut ainuttakaan tutkintoa. Niinpä hän muutti takaisin Ouluun, jossa hän julkaisi omakustanteena esikoisteoksensa Runoelmia I. Kirja ilmestyi vuoden 1878 loppupuolella, jolloin Kramsu otti ensiaskeleensa toimittajan uralle liittymällä Oulun Viikko-Sanomain toimituskuntaan. Hänen menestyksensä sanomalehtiuralla oli vaihtelevaa, sillä Kramsu ehti vajaan kymmenen vuoden aikana olla toimittajana viidessä eri lehdessä. Vuonna 1880 Kramsu siirtyi toimittajaksi Oulun Lehteen, mutta jo vuonna 1881 hän lähti taas Helsinkiin päättämään opintojaan, mutta kaksi Helsingissä viettämäänsä vuotta todettiin olevan hänen elämänsä raskaimmat – jatkuvaa sairastelua ja velkojien pakoilua, jokainen voi kuvitella hänen opiskelumotivaationsa tuhoutuneen lopullisesti. Hän sai tilapäistä rahallista apua perheeltään ja Kaarlo Bergbomilta, jolle hän koetti suomentaa mm. Shakespearea, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Lopulta Kramsu joutui palaamaan jälleen toimittajaksi, tällä kertaa Aura-lehteen Turkuun, jonne hän muutti vuonna 1884. Tuntemattomasta syystä Kramsu muutti jo vuoden päästä Raumaan viiden vuoden ajaksi päätoimittajaksi Rauman Lehteen. Nuo vuodet Raumassa olivat hänen lyhyen elämänsä onnellisimmat ja ennen kaikkea rauhallisimmat ja hän julkaisikin vuonna 1887 toisen ja myös viimeisen runokokoelmansa Runoelmia, joka sisälsi 51 runoa, joista 14 oli ensimmäisessä kokoelmassa ja 37 kokonaan uutta. Kramsu ei selvinnyt täysin rahahuolistaan, ja paremman palkan toivossa hän siirtyi vuoden 1890 alussa Poriin, Satakunta-lehteen toimittajaksi. Raha-asiat eivät jättäneet Kramsua Porissakaan rauhaan; hän ei pystynyt maksamaan vekseleitään, vaan muut joutuivat sen tekemään, mitä Kramsu suuresti häpesi.

Kramsu lienee pahin esimerkki siitä, kuinka raha-asioiden hoitamattomuus ja sen aiheuttama mielenpaino voi syödä kirjailijan muulle planeetalle ulottuvaa luovuutta. Vuoden 1887 jälkeen Kramsun kirjallinen tuoto pysähtyi miltei totaalisesti, ja varmasti nämä nimenomaiset asiat vauhdittivat hänen mielenterveytensä luhistumista vuoden 1891 elokuussa. Runoilija sijoitettiin Niuvanniemen parantolaan saman vuoden lokakuussa, ja hän toipuikin niin nopeasti, että jo vuoden 1892 kesäkuussa hän pystyi osin jatkamaan työtään Keski-Suomen toimituksessa. Sairaus teki työnsä ja vuoden 1893 keväällä Kramsu toimitettiin uudelleen parantolaan, jossa hän kuoli elokuun 28. päivänä, eikä siis ehtinyt täyttää neljääkymmentäkään.

Kaarlo Kramsua on tutkittu jo yli sadan vuoden ajan, mutta edelleen moni kysymys jää ilman selventävää vastausta. Kramsu ei liikkunut kirjallisissa seurapiireissä juurikaan, joten hänen aikalaistensakin kommentit ovat monen kiven takana. Mutta, kuten esimerkiksi Shakespearen kohdalla, hänen teostensa elinvoima voi yksinään tyynnyttää toivottomalta tuntuvan henkilöhistorian etsintää. Kramsu ei jättänyt itseään koskevia dokumentteja juurikaan historioitsijoille, esimerkiksi hänen omia kirjallisia mieltymyksiään voi vain arvailla. Kramsun yksityiselämä on myöskin melko tuntematon, kovin tunnettu tosin on pieni rakkaudellinen elämys hänen ja erään nuoren tytön välillä vuoden 1881 tienoilla. Se lienee ollut ainoa rakkauden mahdollisuuden välähdys hänen niin karussa ja synkkämielisessä elämässään.

"Mä sydämeni sulle tahtoisin paljastaa,
sä neito ihanainen, sen aarteet osoittaa.
Ne aarteet hehkuvaiset on kultaa kalliimmat,
ne sydämeeni lämmön ja valon saattavat."
('Sydämeni,' Runoelmia, 1887)

Kramsun merkitys jälkipolville on suuri. Niin Eino Leino kuin V.A. Koskenniemikin ovat osaltaan tehneet arvokasta työtä Kramsun maineen eteen, mutta nykyään Kramsu muistetaan lähinnä pessimistisenä, epä- toivoisena runoilijana. Kramsu käytti hyvin samoja teemoja molemmissa kokoelmissaan: isänmaa, kuolema, epätoivo, raadollisuus ja vain harvoin hän runoili kauneudesta. Erään tunnetun suomalaisen runoilijan luonnehdinta Kramsusta ajaa tämän asian: "Hän tuntenut ei rakkautta, ei syvyyttä salamain, välähdys oli elämänsäkin vain. Suojellut synkkydeltä ei voinut enkeli, vain hänen paljasta sieluaan verioksat raateli."

(Teksti: Teemu Kääpä, 2001)  

Kirjallisuutta: Hannu Kankaanpää: Se oli satakieli: kirjoituksia elämästä ja teoksista (2003); Kauko Kämäräinen: Kaltaisuuden kahleesta erilaisuuden elämykseen (2000); Keith Bosley: Skating on the Sea: Poetry from Finland (1997); Eino Karhu: Suomen kirjallisuus runonlaulajista 1800-luvun loppuun (1979); Maunu Niinistö: Tähdettömän yön runoilija (1973); Maunu Niinistö: Kaarlo Kramsu (1971); V.A. Koskenniemi: 'Kaarlo Kramsun runous' teoksessa Kaarlo Kramsu: Runoelmia (1948); Unto Kupiainen: Runon portilla (1945); Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan, toim. Martti Haavio (1944); Unto Kupiainen: Kaarlo Kramsun runo "Ensimäinen leivo": esteettinen tulkintakoe (1939)

Bibliografia:

• Runoelmia I, 1878
• Välskäärin kertomuksia. 5 jakso, Vapaa-uskoja; Illan myrskyt; Aamun valkeneminen / Zacharias Topelius, 1882 (suom. K. Kramsu)
• Kirjavia lehtiä: suomennoksia ja mukaelmia ulkomaalaisten kirjailijain teoksista. 1, 1887 (suom. K. Kramsu)
• Runoelmia, 1887 (laajennettu laitos)
• Merirosvo / Frederick Marryat, 1890 (suom. Kaarlo Kramsu)
• Aatteet; Kuoleva soturi; Santavuoren tappelu; Koditon vapaus; Laulumme; Ensimmäinen leivo, 1894 (Kansanvalistus-seuran lehtisiä; 37)  
• Runoelmia, 1948 (neljäs painos; toim. Lauri Merikallio, esipuhe: V.A. Koskenniemi)
• Valikoima runoja, 1958
• Runoelmia, 1979 (viides painos)
• Runoelmia, 1996 (Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita)
• Kaarlo Kramsun runoelmia, 2005 (Project Gutenberg; http://www.gutenberg.org/etext/16395)